On paljon perheitä joissa on itsestäänselvää että lapsi syö, on perheitä joissa lapset on nirsoja, ja sitten on ne perheet joissa ihan oikeesti tiedetään mistä mä puhun kun kerron ettei lapsi syö... että se on lahjomaton, että se ei syö. Että siihen ei auttanut 10, 15, 20 kertaa. Siihen ei auttanut nälkä, kuri tai järjestys. Se oli iloisesti syömättä viikon koska se ei halunnut sitä pizzaa, sitä joka oli sen lautasella 10-20 kertaa. S ei syönyt pizzaa.
Nyt meillä syödään enkä koskaan suhtaudu toisen äidin huoleen lapsen syömisestä olankohautuksella... olen oppinut, karvaasti ja karvaisesti että kaikkien lapset ei syö. Minä rakastan ruualla ja olen oppinut ettei kaikki rakasta ruokaa. Olen oppinut että lapsi joka syö on suuri siunaus. Tänään se söi udonnuudeleita, kanaa ja vihanneksia appelsiini-inkiväärikastikkeessa.
olisi kiehtovaa lukea tuosta syömisterapiasta: onko siinä mitään sellaista, jota voisi täällä kotioloissa toteuttaa? Meillä on 1 kpl joka kyllä syö, mutta valitettavan valikoivasti, ennakkoluuloisesti ja vähäisesti. Pystyisiköhän sitä terapoimaan kotioloissa? Siinä yhdistyy ennakkoluuloisuus äärettömän herkkään makuaistiin ja päättäväisyyteen. Sit kun tarjolla on perunaa, se syö koko viikon edestä...
ReplyDeleteM kävi kahdenlaisessa syömisterapiassa. Sellaisessa ryhmässä, jossa niitä oli viisi lasta keittämässä ja harjoittelemassa syömistä viikottain. Samaa ruokaa harjoiteltiin aina varmaan pari kuukautta kerrallaan, ja siihen sit lisättiin ja muokattiin kaikenlaista... kananmunia ne ainakin söi erimuodoissaan loputtomiin. Tää perystui kai lähinnä siihen että ne oli ryhmä ja kannustivat toisiaan. Ne jotka söi ja maistoi saivat palkinnon.
DeleteYksilöterapiassa syötiin peilin edessä, keskityttiin suun motoriikkaan - pureskelemiseen ja nielemiseen. Harjoiteltiin erilaisia koostumuksia jne. Yksilöterapiassa ne teki tätä niin että pelasivat aina M:n valitsemaa lautapeliä ja ennen omaa vuoroa piti ottaa suupala, pureskella se ja niellä, vasta sitten sai heittää noppaa.
Molemmista terapioista tuli kotiläksyksi aina jotakin... pitää syödä kolme kananmunaa viikon aikana. Pitää syödä paprikaa neljänä kertana, pitää valita vihannes jota ei ole syönyt aiemmin ja kokeilla sitä kaksi kertaa viikon kuluessa.
Terapeutit oli koulutukseltaan sensoriseen integraatioon, suun motoriikkaan ja syömiseen erikoistuneita toimintaterapeutteja.
En tiedä miksi tää toimi, kun mikään mitä kotona yritettiin ei koskaan toiminut. Lisäksihän M aloitti ahdistuslääkityksen ja käynnit hiekkalaatikkoterapiassa psykologin luona.
se on varmaan se ulkopuolinen kannuste, mikä pistää homman liikkeelle. Teilläkin on kimuli kuitenkin siinä iässä, että ope on auktoriteetti - äidille voi sanoa ei.
DeleteMä luulen, että meillä se ydinkysymys tässä syömisasiassa on hypermakuaisti. Maut vaan on liikaa, ja sikäli kun yhtään osaan asiaa ennakoida, siitä saattaa aikuisena (ai mitenniin tiedän?) tottua pois ja oppia syömään vaikka mitä. Mutta rassaavaa se on, kun yksi ruokapöydässä lirvottaa kieltään lusikankärkeen ja puistattelee - se on valmiiksi jo alipainoinen ja hentoinen, ja on tosi vaikeaa olla saamatta hepulia kun se vaan ei syö. Joskus vaan ruuan väärä väri - esim. sosekeitossa normaalia oranssimpi porkkana - saa aikaan sen että syöminen loppuu. Sikäli kyllä meillä eri tilanne kuin teillä, että on tietyt takuuruuat, jotka uppoavat, ja hyvin uppoavatkin.
Luulisi että jossain vaiheessa siihenkin oppii ja tottuu, tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta - mutta ei tätä äitihössötystä näköjään saa noin vain poikki.
Mähän olen ratkaissut ongelman osin sillä paheksuttavalla tavalla, että tarjoan lähes joka aterialla useampia eri vaihtoehtoja, että olis edes jotain mikä täyttäisi.
Sorry avautuminen, ollut taas muutama heikomman syömisen päivä.
Avaudu vaan... vertaistukea ;) Ei siihen opi, siis siihen ettei lapsi syö, joku mulle joskus sanoi että tutkitustikin nää syömisjutut on äideille enemmänkin jonkinlaista viettitoimintaa kuin järkeen perustuvaa, siksi sitä ei voi pysäyttää. Tarve pitää se oma poikanen hengissä on kuitenkin aika syvältä kumpuava ja alkukantainen.
DeleteTeet niin kuin teillä toimii. Ei sinä oo mitään paheksuttavaa. Mä oon edelleenkin vähän häkeltynyt ja vähintäänkin puoliksi epäuskoinen siitä että toi syö. Edelleenkin juhlin salaa jokainen kerta kun se syö - oikeesti.
Mietin tota hypermakuaistia... Meillähän K ei syö ruokaansa edes lämpimänä, vaan sen pitää olla sellaista vauvahaaleeta, muuten se on liian kuumaa... jos ruuassa on mitään muuta kuin vähän suolaa se on "spicy" eikä sitä voi syödä. O:lla sen sijaan on näitä rakenne ongelmia ja se haluaa syödä vain asioita jotka se kokee jotenkin rapsakaksi eli soseet ja keitot ja muut pehmeet on aivan totaalisesti poissa pelistä. Pojat kuitenkin syö, eikä mulla ole niitten syömisestä koskaan ollut varsinaisesti huolta, korkeintaan ärtymystä... Mutta mietin että voisko teilläkin olla kyse sensorisen integraation ongelmasta, ja siitä että ne tietyt maut ihan oikeesti tuntuu suussa pahalta.
Kyllä sillä varmaan on pientä SI:tä, pikkukeskosella, tai ylipäätään sellaista lievää hyperherkkyyttä (meillä kaikilla kolmella naiseläjällä on jotain sentyyppistä, liekö vähän perinnöllistä? Tulee esiin kaikilla vähän eri tavoin).
DeleteAlta viisivuotiaana se sai järjettömiä tikahduttavia naurukohtauksia suihkussa, kun suihku kutitti niin paljon. Voisin kuvitella että ne maut ovat naperon mielestä ihan oikeasti pahoja - varsinkin kun olen itse ollut kutakuinkin samanlainen lapsena. Pitkälle aikuisuuteen itse asiassa...
Piti muuten jo aikoja sitten laittaa sulle kirjavinkki - jos vaan käsiisi saat: Paula Tilli: Toisin. Minun asperger-elämäni. Tän kirjoittajan käyttämästä kielestä ja tavasta ilmaista asiat tuli monessa kohtaa mieleen ne kuvat, mitä olet laittanut teidän lasten leikeistä.
Avasi mulle tuota AS-kirjoa kiinnostavalla tavalla - kun ei asiasta niin kovin läheistä omakohtaista kokemusta kuitenkaan ole... Miehelle jotain pätkiä luin ja hän totesi, että pitää varmaan paikkansa (työn puolesta jnkv. tekemisissä as-nuorten kanssa)
K itkee kun hiuksia leikataan, koska ne hiuksenpätkät sattuu ;) Mun täytyy metsästää käsiini toi kirja... palautan sulle kirjavinkin takaisin, "The Out of Sync Child"
Deletehttp://www.amazon.com/Out---Sync-Child-Carol-Kranowitz-ebook/dp/B00261OOVM/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1393600079&sr=8-1&keywords=the+out-of-sync+child
kiitos, oon luultavasti lukenut tuon (löytyy myös suomennettuna...)
DeleteTäytyykin taas palauttaa mieleen!